Nuorten mielenterveys on sijoitus tulevaisuuteen
Palvelin YK:n rauhanturvajoukoissa 1989 vuoden.Toimialueemme oli Golanin kukkulat, Syyrian ja Israelin välinen loitontamisvyöhyke. Operaatio on nimeltään UNDOF. UNDOF on valvonut Israelin ja Syyrian tulitaukosopimusta vuodesta 1974. Tavoitteena oli pitää erillään Israelin ja Syyrian armeijat ja huolehtia niin rauhanomaisesta elosta kuin mahdollista Golaninalueella.
Toimin lääkintäjoukoissa ja kotiuduin kersanttina. Vastuullamme oli alueen rauhanturvaajat ja heidän omaiset. Tämän lisäksi teimme humanitaarista työtä pitäen Syyrian arolla vastaanottoa kahdella päävartioasemalla paikalliselle väestölle. Työ oli hyvin monipuolista ja kiinnostavaa ja pääsin tekemään paljon sellaista työtä mikä ei Suomessa olisi ollut mahdollista. Toimin lääkintäjoukoissa ja kotiuduin kersanttina. Vastuullamme oli alueen rauhanturvaajat ja heidän omaiset. Tämän lisäksi teimme humanitaarista työtä pitäen Syyrian arolla vastaanottoa kahdella päävartioasemalla paikalliselle väestölle. Työ oli hyvin monipuolista ja kiinnostavaa ja pääsin tekemään paljon sellaista työtä mikä ei Suomessa olisi ollut mahdollista. Sain tilaisuuden tutustua hienoon joukkoon ihmisiä ja kulttuureja. Tähän vuoteen mahtui paljon upeita kokemuksia ja välillä raskaitakin kokemuksia.
Eräänä päivänä meille tuli viesti arolla tapahtuneesta onnettomuudesta. Kolme pikkupoikaa oli leikkinyt arolla ja he olivat osuneet maassa olevaan rypälepommiin mikä oli räjähtänyt. Yksi pojista kuoli välittömästi ja kaksi loukkaantui vakavasti. Räjähdyspaikka sijaitsi keskellä raivaamatonta miinakenttää. Pollogin puolalaiset miehet olivat lähteneet kentälle mitä ei ehditty raivaamaan ja turvaamaan. Puolalaiset saivat pojat pois kentältä ja toivat heidät vartioasemallemme mihin olimme jo matkalla yhdessä lääkärimme ja lääkintävääpelimme kanssa. Molemmat pojat nostettiin hoitopöydille ja ryhdyimme antamaan ensiapua. Näky oli lohduton. Molemmilla pojilla oli runsaasti vuotavia sirpalehaavoja ympäri kehoa, erityisesti rintakehän, vatsan ja kasvojen alueella. Sormia uupui, tyngät valui valtoimenaan ja hoitopöydiltä valui verta lattialle lammikoiksi. Suurimpia haavoja ommeltiin nopealla tahdilla ja kaikkiin raajoihin pistettiin kanyylit joiden kautta saatiin infuusiota eli nesteytystä sisään. Emme ehtineet lämmittää nesteitä riittävästi vaan niitä painettiin liian kylminä laskimoihin. Meillä ei ollut aikaa. Rauhoittelin toista poikaa joka makasi hoitopöydällä. Seisoin hänen vieressään kumartuen hänen puoleen. Rauhoittelin puheella häntä ja hän tuntui rauhoittuvankin. Hän vuoti edelleen ja painoin infuusiopussista paineella nestettä laskimoon. Hän vuoti aivan liian paljon edelleen. Poika alkoi tärisemään ja kramppaamaan hoitopöydällä. Katsoin häntä silmiin ja koetin rauhoitella. Hän katsoi minua silmiin ja tunsin kuinka hän näki katseestani että hän on kuolemassa. En koskaan tule unohtamaan tuon pojan katsetta. Näin hänen katseessa alistumista ja irti päästämistä. En pystynyt irrottamaan katsettani hänen silmistään. Hetken kuluttua hän liukeni jonnekin pois tietoisuudesta. Hän ei enää nähnyt eikä kuullut mitään. Minuutissa elämä lähti hänestä ja jäljelle jäi vain pienen pojan ruumis. Peittelin hänet varovasti ikään kuin hän vieläkin tuntisi jotain. Vedin henkeä syvään ja siirryin auttamaan toiseen hoitopöytään. Toinen poika oli saanut myös ensiapua ja häntä lähdettiin siirtämään Damaskuksensairaalaan. Poika ei kuitenkaan selvinnyt. Hän kuoli matkalla sairaalaan.
Tuohon aikaan debrieffing eli jälkikäsittely tarkoitti puolta pulloa viskiä. Ei muuta. Onneksi tuosta ajasta on menty eteenpäin ja nykyään ymmärretään psyykkisen huollon ja jälkipuinnin merkitys jo osana ammatillista toimenkuvaa myös kriisihallinnan tehtävissä.